Toukokuussa 2004 Helsingin Töölössä pelattiin vuonna 1989 syntyneiden poikien Nike Premier Cupin Euroopan lopputurnaus. Suomalaista osaamista turnauksessa edustivat HJK ja TPS, ulkomaisista seuroista paikalla olivat muun muassa Galatasaray Turkista, maineikas Dinamo Zagreb sekä venäläinen Spartak Moskova.
Myös 14-vuotias Lukas Hradecky oli mukana turnauksessa. Pelaajatarkkailijoiden mieleen hän ei kuitenkaan jäänyt. Noin 150-senttinen TPS-maalivahti pystyi juuri ja juuri hyppäämään ylärimaan, ja roolina oli toimia joukkueen kakkosmaalivahtina. Maalivahdin paitakin oli pari kokoa liian iso.
“En minä mikään paras maalivahti ollut siihen aikaan. Olin silloin vielä aika pätkä”, Hradecky muisteli myöhemmin toimittaja-kuvaaja Jussi Eskolan Avauskokoonpano-teoksessa (Tammi, 2022).
Hradecky ei tosiaan ollut nuorisotähti. Perinteisiin piirijoukkuecupeihin hän toki mahtui mukaan sekä 14- että 15-vuotiaissa, mutta molempina vuosina vain kakkosmaalivahtina.
Ensimmäisen nuorisomaaottelun Hradecky pelasi vasta marraskuussa 2006, lähes kolme vuotta ikäluokan maajoukkuetoiminnan alkamisen jälkeen. Eikä silloinkaan hänen nimensä ollut jäänyt kaikkien Palloliiton toimijoiden mieleen: liiton vuosittain julkaisemassa Jalkapallokirja-teoksessa niin etu- kuin sukunimikin oli pielessä.
Ikäluokan parhailla pelaajilla oli tässä vaiheessa jo yli 20 maaottelua.
Hradecky ja hänen lähipiirinsä ei kuitenkaan lannistunut missään vaiheessa. He eivät etsineet alibeja, syyttäneet muita tai hakeneet näennäisesti helppoja pikavoittoja. Pettymykset nieltiin, ja katse pysyi eteenpäin.
“Muistan, kun kaikkia muita valittiin, mutta minua ei. Mutta nöyrästi painettiin duunia ja hauskaa se ainakin oli”, Hradecky painotti Eskolan kirjahaastattelussa.
Suomalainen juniorijalkapallo on myös kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2024, täynnä 14–15-vuotiaita pelaajanalkuja, jotka painivat samantyyppisten haasteiden kanssa.
Kutsu Palloliiton Tähtitarha-tapahtumaan jää tulematta. Peliaika Liiga Etelässä tai BSM-sarjassa jää odotettua pienemmäksi. Ikäluokan ensimmäiset maaottelut menevät sivu suun. Vakava loukkaantuminen keskeyttää lupaavan nousukiidon kohti isompia tavoitteita.
Lukas Hradeckyn tarinassa on opetus näille nuorille.
“Minulla oli sellainen oma palo, jonka takia jaksoin aina herätä aamutreeneihin kehittämään itseäni”, Hradecky kertoi Avauskokoonpano-kirjassa.
“En ole varmaan missään vaiheessa treenannut enemmän kuin silloin. Niihin aikoihin tuli kasvupyrähdys, ja sitten alkoivat myös muut nähdä, että tuohan saa palloja kiinni.”
Suomalaisen juniorijalkapallon yksi suurimmista haasteista on se, että toimintaympäristömme ei ruoki riittävästi Hradeckyn kuvaamaa henkisen kasvun asennetta ja intohimoa.
Jos oman “mussukan” peliaika tai rooli on hetkellisesti pieni, syypää on valmentaja. Tai muut pelaajat. Tai näiden muiden pelaajien vanhemmat.
Sen sijaan, että lasta kannustettaisiin jatkamaan sinnikästä harjoittelua, ratkaisua haetaan seuraa vaihtamalla – kolmatta kertaa vuoden sisällä.
Vanhemmat eivät ole ainoa taho, joka vahvistaa vääränlaista kulttuuria. Myös valmentajilla on peiliin katsomisen paikka. Kuinka moni nuorten valmentaja sparraa aidosti vanhempia ja käyttää reilusti aikaa myös niiden pelaajien tukemiseen, jotka eivät ole joukkueen TOP10:ssä?
Entä antavatko seurajohtajat ja valmennuspäälliköt tilaa pelaajien pitkäjänteiselle kehittämiselle?
Suomalaisessa juniorijalkapallossa tykätään puhua pitkäjänteisyydestä, mutta toimintatapamme ja asenteemme eivät ruoki sitä. Uskallan sanoa, että isoin vaikutus on sillä, millaista esimerkkiä ja tukea nuori pelaaja saa kotoa.
Lukas Hradeckyn vanhemmat eivät tekosyitä keksineet. Isä Vladimir ja äiti Birgita uskoivat poikaansa ja ymmärsivät, että pelaajana kehittyminen on pitkä tie. Kun TPS-aikainen joukkuekaveri valittiin poikien maajoukkueeseen ennen Lukasta, vanhemmat eivät olleet moksiskaan. He painottivat, että Lukas saisi kyllä mahdollisuuden, kun pituutta ja massaa tulisi lisää. Kuten sitten kävikin.
Vanhempien asenne ei voinut olla tarttumatta jälkikasvuun. Hradecky jatkoi sinnikästä harjoittelua, luotti itseensä ja laittoi kaiken peliin. Murrosiän haastavat vuodet kääntyivät lopulta voitoksi.
Nyt, reilut 15 vuotta myöhemmin, Lukas Hradecky on yksi kaikkien aikojen suomalaispelaajista ja Saksan Bundesliigan arvostetuimpia maalivahteja. Hän on yhdessä belgialaisten Koen Casteelsin kanssa eniten nollapelejä Bundesliigan historiassa pelannut ulkomaalaisvahti. Voi olla, että pian hän on yksin listan piikkipaikalla.
Lukas Hradeckyn uran isoin opetus suomalaisille juniorijalkapalloilijoille on niin tärkeä, että se pitäisi naulata teeseinä jokaisen pukukopin seinään:
Intohimo ja pitkäjänteisyys nujertavat vastoinkäymiset. Voittajaksi ei synnytä. Sellaiseksi kasvetaan.
***
Erkko Meri (@ErkkoMeri)
P.S. Suosittelen lämpimästi tässä tekstissä mainittua Avauskokoonpano-teosta. Pitkän päivätyön suomalaisessa jalkapallossa tehnyt Jussi Eskola on kerännyt hienoja pelaajatarinoita vuosien varrelta. Teos sopii hyvin niin junioripelaajille, vanhemmille kuin valmentajillekin.
Erkko Meri 