Pettymykset ovat osa lasten urheilua, mutta antavatko alibeja keksivät agenttivanhemmat niille tilaa?

”Poikani istui yhden pelin penkillä, oli pettynyt ja valitti esimerkiksi valmentajista. Sanoin pojalleni, että hän kuulostaa häviäjältä: ’Syytät sitä, tätä ja tuota. Syytät kaikkia muita paitsi itseäsi. Voittajat ottavat vastuuta ja miettivät, missä asioissa he voivat itse parantaa. Kysy itseltäsi, haluatko olla voittaja vai häviäjä. Rakastan sinua, vaikka sinulla tulisi virheitä tai tekisit mitä tahansa. Mutta koska olet sanonut jalkapallon olevan intohimosi, sinun täytyy ottaa vastuuta ja lopettaa valittaminen.’”

Nuo sanat, jotka eräs isä lausui 13-vuotiaalle pojalleen muutama vuosi sitten, ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Samoihin aikoihin, toimiessani Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n puheenjohtajana, vaihdoin viikoittain ajatuksia muiden juniorivalmentajien kanssa. Yksi tavallisimmista keskustelunaiheista oli juuri junioripelaajien vanhemmat.

Jaoin monen valmentajan kanssa saman näkemyksen, että suuri osa pelaajien vanhemmista käyttäytyy asiallisesti lastaan innostaen ja tukien. Ottelutapahtumissa vanhemmat kannustavat pääsääntöisesti asiallisesti, ja ilmapiiri on turvallinen. Vanhemmat antavat valmentajille työrauhan.

Varsinkin kokeneempien valmentajien puheenvuoroista välittyi kuitenkin huoli kasvaneesta joukosta vanhempia, jotka ajavat lastensa asiaa päämäärätietoisesti kuin huippuagentit, mutta joiden keinot ovat vähintäänkin kyseenalaiset ja joiden on vaikea hyväksyä lastensa kokemia pettymyksiä.

Agenttivanhemmat vievät 11-vuotiaan lapsensa toiseen seuraan kaksi kuukautta ennen kauden päättymistä, jos tulokset kesän turnauksissa ovat olleet huonoja. Agenttivanhemmat pyrkivät vaihdattamaan päävalmentajan kesken kauden, jos tärkeä sarjapaikka on lipumassa sivu suun. Ja välillä onnistuvatkin siinä, kuten yksittäisissä pääkaupunkiseudun seuroissa on tapahtunut – ihan viime vuosinakin.

Jos oma 14-vuotias lapsi ei satu mahtumaan Palloliiton järjestämälle osa-alueleirille, suurin syyllinen on valmentaja – joko Palloliiton tai oman joukkueen. Sen sijaan, että vanhempi kannustaisi lastaan jatkamaan harjoittelua ja muistuttaisi palkinnon tulevan myöhemmin, hän etsii netistä naapuriseuran valmentajan puhelinnumeron.

Kentän laidalla agenttivanhemmat saattavat kritisoida valmentajia hyvinkin avoimesti muiden pelaajien vanhemmille. Ja toisinaan jopa lasten kuullen.

Joillakin vanhemmilla ”agentin” toimenkuvaan kuuluu myös oman lapsen jalkapallo-osaamisen aggressiivinen mainostaminen sosiaalisen median kanavissa, mikä on ilmiönä jopa hieman pelottava. Jalusta on niin korkealla, että heikompia hirvittää.

Agenttivanhemmille on tunnusomaista, että he toimivat usein valmentajien selän takana, vaivihkaa. He eivät välttämättä anna palautetta suoraan seuran johtokunnalle, toiminnanjohtajalle tai valmennuspäällikölle, vaan yrittävät saada muutosta aikaan omilla keinoillaan.

Moni agenttivanhempi suhtautuu jalkapalloon yksilöurheiluna, jossa koko toimintaympäristön – sisältäen paitsi seuratoiminnan myös erinäiset lisäpalvelut – pitää olla valjastettu tukemaan vain ja ainoastaan oman lapsen henkilökohtaista kehittymistä. Sinä, sinä, sinä. Perheissä ei mietitä, mitä pelaaja voisi antaa joukkueelle, vaan mitä joukkueen pitäisi tarjota pelaajalle. Ei ihme, että tällainen asenne tarttuu myös lapseen. Yhteisöllisyys ja yhteen hiileen puhaltaminen ovat vaarassa kadota.

Jos haasteita tulee, ne johtuvat aina muista tekijöistä kuin omasta lapsesta tai perheestä. Lapsen kohtaamat luonnolliset pettymykset riipaisevat myös vanhempia syvältä.

Jotta kenellekään ei tule väärää kuvaa, toistan, että suurin osa vanhemmista käyttäytyy asianmukaisesti. He osaavat niellä pettymykset, joita myös vanhemmat väistämättä kohtaavat, eivätkä he etsi tekosyitä, vaikka Helsinki Cup päättyisikin jo välierävaiheeseen. Haastavien ajanjaksojen aikana vanhemmat ovat entistä enemmän koko joukkueen tukena.

Pelkään kuitenkin, että harrastuskustannusten nousu kasvavine odotuksineen sekä jalkapallovanhempien verkostoituminen ja sitä kautta parantunut tuntemus eri seuravaihtoehdoista ja lajiin liittyvistä palveluista tulevat lisäämään agenttivanhempien määrää suomalaisessa juniorijalkapallossa.

Ja se on monella tavalla huolestuttava ilmiö.

***

Agenttivanhemmat aiheuttavat vääränlaista levottomuutta juniorijalkapallossa. Sellaista kiirettä, joka ei kuulu lapsuuteen. Jos hyvä harjoitteluympäristö vaihtuu toiseen vain sen takia, että tulokset sattuvat olemaan hetkellisesti huonoja, agenttivanhemmat luovat aivan tarpeetonta kiirettä. Pelaajana kehittyminen on pitkä tie: 10-vuotiaalla lapsella on täysi-ikäisyyteen matkaa kahdeksan vuotta, jonka aikana hänellä tulee olemaan pelkästään ohjattuja harjoituksia vähintään 100 000 minuutin edestä (olettaen, että harjoittelu jatkuu 18-vuotiaaksi asti).

Pari vaisumpaa kuukautta ei muuta mitään. Ei yhtään mitään.

”Se, että lapsi näkee, että vaikeuksia on, mutta yhdessä selvitään, on arvokkain perintö, mitä voi lapselleen jättää.”

Entä minkälaista esimerkkiä agenttivanhemmat välittävät jälkikasvulleen? Hyvää tarkoittavan innokkuuden kääntöpuolena on esteiden poistaminen lapsen puolesta, ongelmien ulkoistaminen ja pettymysten lakaiseminen maton alle. Tuloksellisesti tai pelillisesti haastava vaihe tai vaikkapa se, että lapsi fyysisesti pienikokoisempana joutuu hetkellisesti pinnistelemään normaalia enemmän, voi kuitenkin olla erinomainen asia. Lapsen on ponnisteltava, sopeuduttava ja keksittävä keinoja pärjätä uudessa tilanteessa. Kaikki tämä helpottaa montaa asiaa myöhemmässä elämässä.

Tai kuten integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson on korostanut: Lapsille olisi syytä opettaa stressinkäsittelytaitoja ja antaa näin mahdollisuus selvitä vastoinkäymisistä, pettymyksistä ja muista henkisesti kuormittavista tilanteista.

”Negatiiviset kokemukset eivät ole maailmanloppu, ja ne voivat tuottaa jopa positiivisia kykyjä, joita muilla ihmisillä ei ole”, Karlsson on tähdentänyt.

Vastoinkäymisten hetkillä lapsi tarvitsee nimenomaan kannustavan vanhemman tukea, ei agentin “järjestelyjä” – kuten valmentajan painostusta – joilla syy vaikeuksista yritetään vierittää jonkun muun niskaan.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erityisasiantuntija, lastenpsykiatri Jukka Mäkelä on pitänyt lapsen pettymyksen tunteita täysin luonnollisena asiana:

”Lapselle on hyväksi oppia käsittelemään kiukun ja mielipahan tunteita, joita pettymys voi herättää. Tähän lapsi tarvitsee aikuista, joka on valmis kohtaamaan lapsen mielipahaa ja kiukkua ymmärtäväisesti.”

Mäkelän kollega, lastenpsykiatri Terhi Aalto-Setälä on samoilla linjoilla:

”Se, että lapsi näkee, että vaikeuksia on, mutta yhdessä selvitään, on arvokkain perintö, mitä voi lapselleen jättää.”

Mikä voisi olla urheilua turvallisempi ympäristö oppia selviämään vaikeuksista yhdessä?

Mutta miten ihmeessä lapsi voi koskaan oppia pettymyksistä, jos oma äiti tai isä kipuilee jalkapalloon liittyvien vastoinkäymisten kanssa ja on ensimmäisenä keksimässä alibeja?

Agenttivanhemmat voivat pahimmassa tapauksessa sammuttaa myös monen tärkeää työtä tekevän valmentajan kipinän. Jos valmentaja ei saa vanhemmilta tukea, vaan joutuu sammuttelemaan tarpeettomia tulipaloja, kokonaisuudessa ei ole ainuttakaan voittajaa. Kun olen keskustellut esimerkiksi nykyisten Huuhkajat-pelaajien vanhempien kanssa, moni on korostanut valmentajien ja vanhempien hyvää yhteistyötä läpi lapsuus- ja nuoruusvuosien. Tietysti matkan varrelle on mahtunut seurasiirtoja, mutta ne ovat tapahtuneet lähes poikkeuksetta valmentajia kunnioittaen, perustelluista syistä ja pitkäjänteiseen harkintaan tukeutuen.

Kuten lapset ja valmentajat, myös vanhemmat voivat kuitenkaan kehittyä juniorijalkapallon parissa. Siksi en halua tuomita ainuttakaan agenttivanhempaa ”menetetyksi tapaukseksi”. Sitä he eivät ole.

Tiedän rohkaisevia esimerkkejä vanhemmista, jotka ovat aikanaan toimineet hyvinkin häikäilemättömästi, mutta ovat vuosien varrella kasvaneet henkisesti ja kehittyneet fiksuiksi futisvanhemmiksi. Tosiasioiden tunnustaminen on ensimmäinen askel.

Muutosprosessissa on auttanut pikavoittojen ja selitysten unohtaminen, pelaajakehityksen ymmärtäminen pitkäksi poluksi sekä tilan antaminen myös vastoinkäymisille. Lisäksi taustalla on usein ollut vahva seurajohtoinen viestintä, oikeanlainen vertaistuki muilta vanhemmilta sekä seuran tarjoama selkänoja valmentajien ja vanhempien yhteistyölle, joka on mahdollistanut esimerkiksi pitkäjänteisten tavoitteiden asettamisen.

Agenttivanhemmilla on sellaista paloa, jollaista ei ole suomalaisessa juniorijalkapallossa liikaa. Suomi-futis tarvitsee intohimoa – mutta ei rikkomiseen, vaan rakentamiseen. Kyseenalaiset karhunpalvelukset unohtaessaan vanhemmat voivat tarjota merkittävän lisäarvon pelaajakehitykselle.

Suurin voittaja on oma lapsi.

Ja muuten: jalkapalloisä, jonka sitaatilla aloitin tämän tekstin, on Robin van Persie, Arsenalin ja Manchester Unitedin entinen maalitykki ja yksi 2000-luvun parhaimmista hyökkääjistä. Hänen poikansa Shaqueel, 17 vuotta, pelaa hollantilaisen Feyenoordin akatemiassa.

Erkko Meri

***

Katso Robin van Persien tärkeä viesti junioripelaajille ja heidän vanhemmilleen oheisesta linkistä.